Saituri: Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät ne tunnisteella Saituri In Memoriam. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä.

Joskus saatan jatkaa Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 18.1.2016 ja se on sarjassaan viimeinen.

Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?

Jokainen kuvittelee tuntevansa itsensä; olevansa oman itsensä ohjaksissa. Ajatuksiaan, tekojaan ja reaktioitaan erilaisiin tilanteisiin pitää poikkeuksetta ominaan. Kuitenkin, jos yhtään harrastaa itsetutkiskelua tilanteiden purkautuessa, huomaa alitajuisesti käyttäytyvänsä eri tavoin riippuen siitä millaisen ihmisryhmän ympäröimä kullakin hetkellä on. Se ”todellinen” minä on yllättävän häilyvä käsite.

Todellisuudessa yllättävän vähän siitä miten käyttäydymme, ajattelemme ja reagoimme ympäröivään maailmaamme on puhtaasti omassa hallinnassamme. Tietoisuus saa meidät tuntemaan olevamme ohjaksissa, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.

Refleksit, ja kehon – kirjaimellisesti – tahdosta riippumattomat toiminnot ovat tietysti hyvin selkeitä esimerkkejä tilanteista, joissa emme ole itsemme kontrollissa. Näihin ei tietoisuuskaan juuri kosketa, joten asia ei tunnu kummalliselta. Hengitämme automaattisesti, pelästyminen saa sydämen sykkimään, ihastuminen nostaa perhoset vatsaan, ja suuttumus valtaa mielen puolivahingossa. Saatat esimerkiksi ehkä huomata kuinka vesi nousee kielelle haistaessasi mieliruokasi tai miten olotilasi muuttuu vaikka pelkästään ajattelisit seksiä tuoreen rakkaasi kanssa. Kyllä. Ihmiseenkin pätee ihan samat ehdollistumisen mekanismit mitä Pavlov sai koirillaan esiin.

Mielenkiintoiseksi asia muuttuu silloin kun luulemme olevamme itse ohjaksissa, mutta käytöksemme ja ajattelumme poikkeaa kuitenkin täysin siitä millaisena normaalisti itseään pitää ja millaisena muut ovat oppineet tuntemaan. Silti tapahtumahetkellä tuo käytös tuntuu täysin normaalilta ja asiaankuuluvalta; koemme olevamme saumattomasti edelleen oma itsemme. Se siinä onkin pelottavaa.

Ympäröivillä olosuhteilla on nimittäin paljon suurempi vaikutus siihen keitä lopulta olemme kuin ikinä haluaisimme uskoa. Sosiaalipsykologiassa on tehty jo vuosikymmeniä sitten hyvin mielenkiintoisia havaintoja olosuhteiden, sosiaalisen ympäristön, ryhmäpaineen ja omaksutun roolin vaikutuksesta siihen miten käyttäydymme muita kohtaan ja millaiseksi oman persoonamme muokkaamme kussakin tilanteessa. Muutos ei nimittäin ole ihan vähäinen.

Linkitetty puolituntinen dokumentti ”The Power of the situation” kuvailee näitä löydöksiä lyhyesti ja ytimekkäästi. Pääosan ottaa legendaksi muodostunut, ja myöhemmin toistettu Stanfordin yliopiston vankilakoke. Sanomaa tehostamaan dokumentissa tuodaan lisäksi esiin Stanley Milgramin tottelevaisuuskoe. Ulkopuolisena on helppo sanoa, että itse ei toimisi niin hullusti, kuin esimerkeissä tuodaan esiin. Todellisuus ja historia (esim. Natsi-Saksa) kertoo kuitenkin toista.

Kun ei tiedä – ja näköjään vaikka tietäisikin – olevansa kokeen kohteena, saattaa tuollaisessa tilanteessa joutua pettymään itseensä pahan kerran. Tämä tulee esiin myös hyvin arkisissa tilanteissa. Jälkikäteen huomaan itsekin välillä ihmetteleväni miksi käyttäydyin kuin käyttyidyin jossakin tilanteessa.

Stanfordin Yliopiston vankilakoe

Vankilakokeessa testattiin simuloidussa ympäristössä yhtä perustavanlaatuista taipumustamme kuvitella henkilökohtaisten ominaisuuksiemme osuuden paljon todellista suuremmaksi käytöksemme määrittäjäksi. Samalla kuitenkin uskottelemme itsellemme tehokkaasti, että ympäröivillä olosuhteilla ei ole kummoistakaan vaikutusta persoonaamme. Uskomme olevamme kontrollissa, vaikka olemme sitä yllättävän vähän.

Stanfordin vankilakokeessa pieni joukko vapaaehtoisia yliopisto-opiskelijoita suostuivat testikohteiksi. Puolelle opiskelijoista annettiin sattumanvaraisesti vangin rooli, ja puolelle vartijan rooli. Koe suoritettiin simuloidussa vankilassa Stanfordin yliopiston psykologian laitoksella.

”Sivistyneet opiskelijat muuttuivat aggressiivisiksi vartijoiksi…”

Koehenkilöiden saavuttua laitokselle luotuun vankilaan, molemmat ryhmät, vangit ja vartija jaettiin asianmukaisilla univormuilla, säännöillä ja muilla ohjeilla selkeästi kahteen, auktoriteetiltaan eriarvoiseen ryhmään. Kokeen todenmukaiset olosuhteet oli suunniteltu hämärtämään tilanteen koeluontoisuutta ja korostamaan nimenomaan vankilaoloja.

”Vangit” viettivät suurimman osan päivistä ahtautuneena pieneen selliin, käyden läpi fyysisiä rasitteita, ja joutuen sietämään ylipäätään tilan klaustrofobista tunnelmaa 24 tuntia päivässä.

”Vartijoilla” sen sijaan oli täysi vapaus vierailla kotona ja muutenkin kulkea vapaasti vuoronsa päätyttyä.

Se, mitä tuon – alunperin kahden viikon mittaiseksi suunnitellun – kokeen aikana tapahtui osoittautui paljon dramaattisemmaksi kuin kukaan, edes tutkijat itse, uskalsivat kuvitella.

Päivien kuluessa roolien ja todellisuuden rajat katosivat. Sivistyneet opiskelijat muuttuivat aggressiivisiksi vartijoiksi, kun aiemmin aktiivisista oppilaista muokkaantui apaattisia ja passiivisia vankeja, jotka masentuneina ja hämmentyneinä suorittivat heille annettuja käskyjä. Osa vangeista ylikuormittui niin kovasti, että heille muodostui voimakkaita stressireaktioita, ja heidät oli vapautettava kokeesta.

Lopulta, vain kuuden päivän jälkeen koe oli pakko lopettaa. Olosuhteiden ja fyysisen ympäristön aikaansaama käytöksen muutos koehenkilöissä oli shokeeraavan suuri. Niin koehenkilöt itse, kuin tutkijatkin olivat täysin yllättyneitä jälkikäteen tapahtuneesta.

Kuitenkin, tämän äärimmäisen olosuhdemanipuloinnin esimerkin avulla sosiaalipsykologiaan kuin vankilaympäristön dynamiikkaankin tuli rutkasti lisää ymmärrystä. Kokeen päätyttyä opiskelijat palasivat takaisin normaaliin elämäänsä. Laaja jälkiseuranta on osoittanut, että koehenkilöille ei jäänyt henkisiä traumoja kokeesta.

Huomaatko itse käytöksesi muuttuvan erilaisissa tilanteissa, jopa odottamattomasti? Miten olet viimeksi huomannut ryhmäpaineen ohjanneen päätöksentekoasi? Huomaatko tämän jo itse tilanteessa, mutta menet mukana, koska et halua vastustaa, vai huomaatko vasta jälkikäteen harmitellen toimineesi toisin kuin juuri nyt haluaisit?

—————-

Mikäli koit artikkelin hyödylliseksi, ilahtuisin jos autat jakamalla sen eteenpäin. Paras tapa saada tieto blogin uusista artikkeleista on liittyä sisäpiiriin. Saiturin ajatukset puolestaan löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Saituri: Jos se tuntuu pahalta, teet sen väärin!

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät ne tunnisteella Saituri In Memoriam. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä.

Joskus saatan jatkaa Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 25.11.2015.

Jos se tuntuu pahalta, teet sen väärin!

Miten pidät säästämisen mielenkiintoisena? Miten ihmeessä säästämiseen säilyy motivaatio ja mielenkiinto vuosien kuluessa?

Olen kuullut tuon kysymyksen monesta suusta vuosien mittaan. En muista asiaa koskaan suoraan täällä koskettaneeni. On aika. Kysymys on hyvä.

Kysymys on hyvä siksi, että se paljastaa samantien myös kysyjän perusongelman. Kysyjä nimittäin olettaa itse säästämisen olevan jotenkin tuon motivaatiokysymyksen keskiössä; että siihen tulisi jotenkin erikseen aikaa ja huomiota uhrata. Huomio on toki helppo kohdistaa tähän, koska se näyttää aluksi olevan sekä syy ja seuraus.

Alussa tietenkin asiaan on nähtävä vaivaa, paljonkin, kun kulutustaan aktiivisesti tarkastelee, ”läskiä” karsii, ja elämäänsä sovittaa uuteen muottiin. Mutta laajemmassa mittakaavassa ja ajan kuluessa motivaation puute ja säästäminen molemmat ovat vain seurauksia, lopputuloksia. Syyt näihin löytyvät ihan muualta.

Lähtökohtaoletuksen keskittyessä säästämiseen, asettaa kysyjä itselleen poikkeuksetta mahdottoman tehtävän, tehdä sellaisesta asiasta mielenkiintoisen ja motivoivan, joka on oikeasti vain mekaaninen lopputulos vahvasti arvopohjaisen elämisen kiemuroissa.

Periaatteessa kysyjä esittää siis väärän kysymyksen. Ei säästämisen tarvitsekaan olla mielenkiintoista tai motivoivaa. Itse asiassa, oikein tehtynä sen ei pitäisi tuntua elämässä yhtään miltään, vaan rahaa vain jää yli. Elämän pitää olla mielenkiintoista ja motivoivaa. Kunkin oman elämän kokonaisuudesta ja monen tekijän summasta riippuu sitten se, että miten paljon sitä sitten jää yli.

Jos säästämiseen on tällä hetkellä erikseen keskityttävä ja nähtävä paljon erikseen vaivaa, ovat elintavat ja arvomaailma yksinkertaisesti ristiriidassa taloudellisten tavoitteiden kanssa. Tuosta ristiriidasta syntyy syy siihen miksi homma tuntuu ikävältä. Vasta kun nuo asiat saa linjaan toistensa kanssa siten, että kokonaisuus pitää tukevasti itseään pystyssä, eikä pyri repimään itseään kappaleiksi, on koko elämän onnistunut luomaan ylijäämäiseksi pelkän ylijäämäisen rahataloutensa sijaan.

Näin olen vuosien saatossa muun muassa omalla kohdallani tehnyt. Juuri se on aiheuttanut sen, että talouteni on ollut jatkuvasti ylijäämäinen samalla elämänlaadun hitaasti parantuessa keskittyessäni aktiviteetteihin ja ihmissuhteisiin, jotka tätä kokonaisuutta tukevat. Näin on ollut asian laita myös huomattavan vähätuloisina aikoina.

Tällaisen kokonaisuuden rakentaminen ei ole missään nimessä yksinkertaista ja nopeaa. Se on enimmäkseen henkinen ja filosofinen, välillä tuskallinenkin itseensä tutustumisen prosessi, mutta erinomaisen palkitseva sellainen.

Kun asiaa tarkastelee tältä näkökannalta, on varmasti selvää, miksi kotitalouden ylijäämästä säästöön laittaminen ei mitään erityistä ponnistelua ja motivaatiota lopulta vaadi. Se vaatii motivaatiota ainoastaan silloin kun se toimintana on itseisarvo, ei lopputulos laajemmasta kokonaisuudesta.

Sen sijaan siis, että tulisi yrittää ylläpitää katoavaa motivaatiota itse säästämiseen, tulisi tuossa tilanteessa alkaa nopeasti keskittymään elämän muun sisällön rakentamiseen palikoista, jotka aidosti elämänlaatuun eniten vaikuttavat. Harvalla ostettavalla asialla on tässä niin suurta roolia kuin on helppo kuvitella. Taloudellinen ylijäämä on yksi tekijä muiden joukossa. Mutta sen aikaansaaminen on tapahduttava kestävästi, muiden osa-alueiden kanssa harmoniassa.

Niinkuin A-studiossakin möläytin: ”Jos säästäminen tuntuu pahalta, sen tekee väärin.

Se, miten kaikki tämä muutetaan konkreettisesti ja kokonaisvaltaisesti toimivaksi kokonaisuudeksi on asia, johon tulemme varmasti pureutumaan kirjan (Erilainen ote omaan talouteen
– Vapaus, onni ja hyvä elämä) aiheita sivuten (joka on kirjoitettu tämän aiheen ympärille).

Pitääkö sinun tällä hetkellä nähdä paljon erikseen vaivaa ylijäämäisen talouden aikaansaamiseksi (olettaen, että et ole todella vähätuloinen)? Miten olet lähtenyt rakentamaan elämääsi kokonaisvaltaisen henkisen ja taloudellisen ylijäämän luomiseksi?

—————-

Mikäli koit artikkelin hyödylliseksi, ilahtuisin jos autat jakamalla sen eteenpäin. Paras tapa saada tieto blogin uusista artikkeleista on liittyä sisäpiiriin. Saiturin ajatukset puolestaan löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Saituri: Miten kehtaa iso mies asua kimppakämpässä?

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät ne tunnisteella Saituri In Memoriam. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä.

Joskus saatan jatkaa Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 27.1.2014.

Miten kehtaa iso mies asua kimppakämpässä?

Vaikka en ole koskaan suhtautunut yhteisöasumiseen vahvasti, oli se silti asumismuoto, jota en tosissani olisi voinut omalle kohdalleni kuvitella opintojen jälkeisessä elämässä. Se tuntui väärältä, likaiselta.

Täällä silti ollaan, makuuhuoneeni työpöydän ääressä samalla kun toinen kämppikseni, Sanna vääntää keittiössä iltapalaa, josta hänelle kuittailen kirjoituksen lomasta.

Olo on rauhallinen ja mieli hyvä. Miten tässä näin pääsi käymään?

Alkaisinko epäonnistujaksi?

Tähän idylliseen tuokiokuvaan en päätynyt kovin nopeasti, sillä tietenkin se vaati varsin syvää pohdintaa; onhan kyse lopulta isosta, elämiseen merkittävästi vaikuttavasta päätöksestä.

Päällimmäisenä hanketta pohtiessa olivat pelot yksityisyyden puutteesta ja niistä kompromisseista, joita lähes tuntemattomien ihmisten kanssa asuessa on pakostakin tehtävä. Onko omaa rauhaa? Introverttinä ihmisenä sitä tarvitsee paljon. Voiko heihin luottaa, kun ovessa ei ole lukkoa? Tuleeko yhteentörmäyksiä, nipotusta ja kyräilyä?

Hyvänä kakkosena tuli tunne siitä, että jos tällaiseen ratkaisuun aikuisiällä, työelämässä päätyy, on ikään kuin epäonnistunut, piste.

Kuten useimmat, pidin yhteisöasumista jonkinlaisena elämänvaihejuttuna ja varhaisaikuisuuteen kuuluvana, rajallisten resurssien pakottamana ratkaisuna. Vain köyhä asuisi vapaaehtoisesti näin! Ajattelin, että sitä onnistuneempi on elämänsä poluilla mitä itsenäisemmin, eli yksin tai kaksin sitä pystyy tallaamaan ja saavuttamaan asioita.

Tämä oli erityisen herättävä ja tervehdyttävä tunne, sillä se toi jälleen kerran tietoisuuteeni ne ulkopuolelta imetyt arvot ja sosiaalisen paineen, jotka näkymättömästi määrittelevät tulevaisuuttamme, ohjaten tehokkaasti käyttäytymistämme ja valintojamme. Ne pakottavat niin viekkaasti sulautumaan siihen muottiin johon ympäristö odottaa sinun asettuvan, että pidät kutakin päätöstä täysin omanasi ja luonnollisena. Alkuun päässäni jyskyttävät argumentit kuulostivatkin todellisilta ja järkeenkäyviltä, mutta mitä enemmän asiaa puin ja pyörittelin, aloin hyvin selkeästi näkemään joutuneeni klassisen sosiaalisen ehdollistumisen uhriksi.

Nuo minuun iskostuneet asenteet tulivat pitkälti ympäröivän piirin kommenteista, joita aiheeseen liittyen vuosien mittaan sain ja mediasta itseeni imin. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että saan jonkinlaisen näkemysluettelon siitä miten suomalaisen palkansaajan elämänkaaren tulisi mennä. Synnytään kotiin, asutaan siellä peruskoulun / lukion loppuun asti. Tämän jälkeen siirrytään opiskelemaan, jolloin yhteisasuminen on sallittu, jopa järkeväksi laskettava asumismuoto. Myös vuokra-asuminen sinänsä on yleisesti hyväksyttyä. Työpaikan löydyttyä onkin sitten jo ympäristön odotukset korkeammalla; on muutettava joko vuokralle itsenäisesti asustelemaan, tai ostettava asunto; joka tapauksessa asunnon oston on oltava se ehdoton unelma ja ainoa järkiteko. Vuokralla pysyvät pidempään vain köyhät ja luuserit; kimppakämpässä punkkaavat vain sosiaaliset hylkiöt, syrjäytymisvaarassa olevat tai muuten vain todellisuudesta vieraantuneet, vai mitä?

Kaiken kaikkiaan yhteisasumista pidetään jotenkin äärimmäisenä tekona, vaikka ihmisen historian aikana se on ollut asumismuodoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Yksin asuivat muinoin ne sosiaaliset hylkiöt. Kulttuuri tietysti muuttuu – ja olen itsekin sen kasvatti, mutta on hauska huomata, miten pidämme nykyään rikkautena sellaista, joka aiemmin katsottiin köyhyydeksi, jopa kuolemantuomioksi.

Omat kokemukseni näin aikuisiän versiona asiasta ovat täysin toisenlaiset, kuin ne ennakkoluulot, joihin on helppo törmätä.

Mainituista asenteista johtuen yhteisöasuminen aluksi tuntui jopa häpeälliseltä ratkaisulta. Halusin kuitenkin koittaa tässäkin asiassa ravistella omia asenteitani muiden kummasteluista huolimatta ja astua leijonan luolaan.

Mieltäni painoi siis hyvin raskaasti halu haastaa itseäni myös henkisesti. Sen lisäksi, että edullisuus oli kiistämätöntä, yhteisöasuminen kuulosti omaan korvaan tarpeeksi epätavalliselta ratkaisulta 32-vuotiaan vakityössä käyvän miehen tekemäksi, että tottakai siitä oli otettava selvää. Kun tekosyyt eivät kummitelleet mielessä enää entiseen tahtiin, oli varsin suorasukaista lähteä lopulta löytämään asian valoisia puolia ja realismia, tutkimaan sitä aitona vaihtoehtona.

Se kannatti, sillä vähän myöhemmin kaikki yllämainittu osoittautui täysin hatusta vedetyksi fantasioinniksi ja näkemykseni itsenäisyydestä itseisarvoisena hyveenä ovat kurvanneet toisille urille. Itsenäisyys on sosiaalisen eläimen toiminnassa muutenkin täydellinen illuusio. Silti epätoivoisesti päivittäin toimimme ikään kuin se olisi totta.

Onneksi minulla oli vankkaa taustaa kimppakämpässä punkkaamisesta opintoajoiltani Saksasta, vuodelta 2005, jossa asuin yhdessä kuuden paikallisen kanssa. Saksassa kimppakämpät asumismuotona ovat muutenkin paljon yleisempiä elämäntilanteesta riippumatta, eikä niihin liitetä mitään stigmoja.

Nämä kokemukset auttoivat huomaamaan ajatteluni hyvää vauhtia suomalaistuneen, tukkeutuneen.

Arvomaailman uudelleenasettelua

Kärjistetysti haluan kääntää ajattelun asumismuodoista päälaelleen. Alan nimittäin hitaasti päätyä siihen tulokseen, että niin sanottuna ykkösvaihtoehtona yhteiskunnassa kannustettu yksinasuminen sinkuille on itse asiassa paljon oudompaa ja typerämpää kuin mitä yhteisasuminen, sen ollessa selvä merkki kulttuurin henkisestä invalidisoitumisesta sosiaalisella kentällä.

En missään nimessä väitä, että kaikkien tulisi nyt sännätä yhteisasuntomarkkinoille. Ei tietenkään, sillä vaikea yksinasumisen hyviäkään puolia on maton alle lakaista. Nyt ei ole kyse minkään asumismuodon erityisestä mollaamisesta, vaan ajatusmaailman laajentamisesta. Yhteisasumisen stigman jonkinlaisena ituhippien marginaali-ilmiönä soisin kokemusteni perusteella väistyvän pikkuhiljaa. Sille ei ole perusteita.

Todellisuudessa yhteisasuminen onkin lähinnä vain äärimmäisen tehokasta, järkevää ja sosiaalisesti tervettä. Tehokkuuden määrittelee pitkälti asumisen edullisuus ja mahdollisuus hyvään sijaintiin. Sosiaalisen terveyden taas se, että yhtenä keinona jokaisen osallistujan on mahdollista laajentaa omia ystäväpiirejään merkittävästi ja tietenkin tutustua samalla itseensä.

Haluan lähinnä tuoda esiin ajatuksen siitä, että nykyisenkaltainen yksilön jalustalle nostaminen ei välttämättä ole ollenkaan niin hyvä juttu kuin kuvitellaan, vaan tekee itse asiassa yhteisöistä laajassa mittakaavassa sairaampia. Tätä kautta myös yksilö voi huonommin.

Ilmiö on tosin hyvin linjassa sen suhteen miten tämän päivän kertakäyttömaailmassamme muutenkin elämme. Tajutakseen tämän ei tarvitse olla kommunisti; ajatus joka tällaisista puheista välittömästi nousee.

Asuminen maassamme on hyvin tarkkaan ihmisarvoon sidottua statussymboliikkaa, joten polarisoituneet reaktiot sinänsä eivät yllätä. Vihamielistä suhtautuminen ei toki ole – miten se voisi olla – mutta kummastusta aiheella on helppo herättää kuulijassa, jonka arvomaailma on perinteisemmästä päästä.

Vaihtoehtojen suloinen puute

Tottakai alkusysäys hankkeelle oli laadullinen ja taloudellinen. Yksiöiden huono laatu ja vastaavasti korkea hinta Tampereella alkoi ärsyttää, mutta koska velkaantuminen ei innostanut, ja järkevän hintaiset kämpät ovat pieniä 40 – 70 -luvun remonttisumaa odottavia luukkuja, tai sitten epämukavan kaukana, jätin tuon vaihtoehdon pitkän tutkinnan jälkeen odottamaan hamaan tulevaisuuteen.

Selväähän tietysti on, että ajatusmuurieni murtamisen jälkeen tällä yhtälöllä kimppakämppä oli voittamaton vaihtoehto. Tiedossa oli keskivertoa korkeampi asumisen laatu loistavalla sijainnilla ja merkittävän edullisella hinnalla tunnetusti kalliissa kaupungissa.

Näin asun

Niinpä päädyin pimeimpinä kevättalven 2013 hetkinä viimein muuttamaan kimppakämppään Tampereella kahden fysioterapeutin, Sannan ja Minnan letkeään seuraan. Yksi elämäni paremmista valinnoista tapahtui tuolloin, sillä kokemus on ollut niin sydäntälämmittävän positiivinen ja voimaa antanut, että siitä voi vain hymyillä.

Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen taival ja uusien ystävyyksien suma, jota en hetkeäkään tule katumaan.

Yhdessäelomme aikana olemme käyneet mitä mielenkiintoisimpia keskusteluita, eläneet toisiamme tukien niin onnistumisia kuin vastoinkäymisiä, ilon hetkiä ja sydänsuruja. Elämä on ollut paljon aktiivisempaa, lämpimämpää ja herättänyt näkemään asioita yhä enemmän useammalta näkökannalta kuin mitä koskaan olisin niin sanotusti ”itsenäisesti” elävänä saanut aikaan vain ”oman” kaveripiirini pohjalta.

– 2000 -vuonna rakennetussa kerrostalossa, aivan Pyhäjärven rannalla, rauhallisella alueella.

– Asunto on yhteensä 88 neliötä, hyväkuntoinen. Ei luksuskämppä, mutta perusasumiseen täydellinen

– Samalla asumisen laatu on noussut kirjaimellisesti tälle vuosituhannelle. Kerrostalon ongelmat silti edelleen ovat olemassa, mutta perheasuntomuodon vuoksi myös naapurit ovat rauhallista sakkia

– meitä on täällä tätä kirjoittaessa kolme. Tulemme hienosti toimeen keskenämme, homma toimii ja kaikki ymmärtävät pelin hengen. Olemme kaikki myös palkkatyöläisiä.

– Jokaisella on tottakai omat makuuhuoneet. Asuntoon kuuluu erittäin tilava oleskelutila, suoraan järvelle avautuva parveke, tilava keittiö, kaksi vessaa ja sauna. Tilasta ei ole puutetta. Näin ollen myös pitkään huolehtimani yksityisyys on riittävä.

– Vuokra on noin 30% edullisempi mitä yhdessäkään yksiössä, jossa olen tässä kaupungissa asunut. Näin ollen asumiskustannukseni laskivat vuoden 2008 tasolle, jolloin elin vielä parisuhteessa (70-luvun sontaluukkukolmio Hervannassa). 24% kulutasosta nettotuloihin nähden maksan nyt 15%. Luku on hyvin siedettävä millä tahansa mittarilla, etenkin kun ottaa huomioon asunnon iän, koon, sijainnin jne.

– Asun nyt myös enää 1,5 kilometrin päässä työpaikastani entisen kolmen sijaan, joten hyötyliikuntani on kymmenkertaistunut, koska moottoriliikenteen käyttöön ei ole enää mitään tekosyytä juuri milloinkaan. Kävelyä/pyöräilyä tulee noin 30 kilometriä viikossa. Vuodessa ”vahinkoliikuntaa” tulee siis noin 1.560 kilometriä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta yleiseen terveydentilaan.

Perhe-elämää

Kun yhteisasumisesta puhutaan, teen selkeän pesäeron opiskelijakommuunien ja työläisasumisen välille jo pelkästään siksi, että henkinen kypsyystaso on aivan toisesta maailmasta, kuten myös vuorokausirytmi. Kuitenkin yhteisasumisesta puhuttaessa nenän nyrpistykset johtuvat pitkälti siitä stereotypiasta, jonka opiskelijakommuunissa asunut tai siellä vieraillut on todennäköisesti saanut kokea. Siinä mielessä ennakkoluulot ovat siis toki ymmärrettäviä.

Todellisuus esimerkiksi omassa tilanteessani on kovasti toisenlainen verrattuna yleiseen kuvaan asiasta. Kyseessä on enemmän sattumalta muodostuneesta ”perheyhteisöstä”, jossa olemme toisillemme ehkä jollakin tapaa sisaruksiin verrattavia ihmisiä. Tietenkään yhteys ei ole niin syvä, mutta tältä pohjalta asiaa lähestyen se on helpoin ymmärtää. Asumismuotona, oikeiden ihmisten seurassa tämä on yksi ehdoton vahvuus ja juuri tätä tarkoitan sillä, että kyseessä on sosiaalisesti terve ilmiö. Ylipäätään kimppakämpässä asuminen ei paljon eroa perheenä elämisestä muuta kuin siltä osin, että jokainen voi tavoitella omia juttujaan ”yksityiselämässään” ilman toisten lupaa. Kaikin muin tavoin perhe-elämän platoninen puoli on läsnä. Ja jos asiaan osaa suhtautua alunperinkin tältä kantilta, on elämä huomattavan helppoa sen jälkeen.

Mitä muuta esimerkiksi parisuhteessa elävät toisilleen oikeastaan ovat kuin alunperin toisilleen tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat huomanneet sopivansa yhteen ja saman katon alle? Hyvä on, pelissä on mukana seksi ja romanttinen rakkaus myös, mutta heilläkin ajan myötä nuo asiat hieman väistyvät ja platoninen ystävyys ottaa enemmän sijaa. Yhteisasumisessa – parhaassa tapauksessa – kyse on kevyestä platonisesta yhteydestä ja välittämisestä.

Aikuisiällä toteutettuna kokemus on toisesta maailmasta, sillä:

  • suuremmalla todennäköisyydellä henkilöt ovat tehneet ratkaisun täysin vapaaehtoisesti, joten asenne tällaiseen asumiseen on jo valmiiksi erilainen
  • kun kaikki osallistujat ovat jo reippaasti parinkympin paremmalla puolen, on väistämättä asujien henkinen kypsyys korkeammalla tasolla.
  • näin ollen empatiakyky muita kohtaan on korkeampi, ja muut osaa ja haluaa ottaa huomioon toiminnassaan
  • yhteisistä säännöistä on jokseenkin helppo sopia ja niitä noudattaa. Parisuhteessa eläneelle ei tämä tuota ongelmia, jos omaa pätkääkään vastuuntuntoa
  • asuminen on perusrauhallista ja nukkumaan pääsee ajoissa, samaan tapaan kuin pariskunnilla tai perheissä.

Se pyörii sittenkin

Se miten autuaallista yhteisasuminen lopulta on riippuu täysin siitä millaiseen porukkaan on liittymässä. Ihan mihin tahansa ei tietenkään pidä ryhtyä, sillä aivan kuten parisuhteisiin ryhdytään vain yhteensopivan ihmisen kanssa, on yhteisasumiseen ryhdyttävä vain ihmisten kanssa, jotka jakavat samantyylisen asenteen, vastuuntunnon ja perusarvomaailman jne. Mielenkiintoisesti omat ystävät eivät välttämättä ole kovin hyviä kandidaatteja, sillä he löytävät tiensä elämääsi usein muiden kriteereiden pohjalta.

Valintavaiheessa on oltava raaka, realistinen ja rehellinen. Muuten saat itsesi kuseen. Asiat, kuten oman tilan pyhyys, siisteyskäsitykset on puhuttava puhtaaksi kaunistelematta. Mikään ei tosin estä arvottamasta näitä asioita uusiksi myös omassa mielessä.

Persoonien sinänsä ei tarvitse kohdata, kunhan päälinjat ovat selvillä. Esimerkiksi rauhallisemman pohtijan ei ihan välttämättä kannata tunkea itseään porukkaan, jonka idea hyvästä ajanvietteestä on perskännit joka keskiviikkoyö. Itsekin kiersin muutaman paikan, ennen kuin löysin niin sanotusti ”normaaleita” ihmisiä asuinkumppaneiksi ilman ehtoja ruokavalioista, poliittisista näkemyksistä tai muista vastaavista.

Ennen kaikkea yhteisasumisessa on osattava kunnioittaa toista ihmisenä, antaa olla omaa mieltään asioista, syödä miten ja miltä tuntuu ja niin edelleen. Varmasti toivot, että itseäsi kohdellaan samoin. Kukaan ei ole täydellinen, et edes sinä itse, joten muidenkaan tuomitseminen ei kannata.

Asia ei ole monimutkainen, eikä mietittäviä asioita tarvitse millekään lappusille eritellä. Riittää, että kaikki ovat yhtä mieltä avainasioista, ja pikkuasiat annetaan mennä läpi sormien; tiskit ja siivous toteutetaan ilman draamaa ja pyytämistä ja yhteisen talouden kulut tehdään selviksi. ”Älä nipota pikkuasioista” käy muutenkin ohjenuoraksi elämässä aivan kaikkeen.

Nipottajille yhteisasuminen voisi olla hyvinkin terapeuttinen ja psyykeä parantava kokemus, joskin varmasti hetken raskasta kanssa-asujille. Ennen kuin siis muutat, on syytä aloittaa oman asenneilmaston muokkaus sallivampaan suuntaan, jos olet aiemmin ollut kontrollifriikki.

Kimppakämppään aikuisiällä ja työelämässä olevana siihen on tietenkin suhtauduttava tietyllä tavalla. On nimittäin harjoitettava niitä sosiaalisia taitoja, joita aktiivisesti pyrimme tukahduttamaan, kuten empatiaa, toisten automaattista huomioimista, valmiutta jakamiseen, henkiseen lämpöön jne. Kaikkea sitä, mitä ”itsenäisyydellä” pakenemme.

Muualla:

Milloin viimeksi kyseenalaistit omat arvosi, jotka pakottivat järjettömän kalliiseen, mutta sosiaalisesti ”normaaliin” toimintaan? Tuleeko mieleen jotain sellaista, mitä olisi ehkä hyvä kokeilla, mutta tuntuu tällä hetkellä ”väärältä” tai tuo alussa mainitun ”häpeän” tunteen pintaan? Onko sinulle ollut normien rikkomisesta joskus selkeää hyötyä?

—————-

Mikäli koit artikkelin hyödylliseksi, ilahtuisin jos autat jakamalla sen eteenpäin. Paras tapa saada tieto blogin uusista artikkeleista on liittyä sisäpiiriin. Saiturin ajatukset puolestaan löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.