Saituri: Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?

Saituri-In-Memoriam-Pohatta-2Olipa kerran, kauan, kauan sitten, blogi nimeltä Saituri. Blogin tarkoituksena oli auttaa hyvän elämän löytämisessä ilman, että rahahuolet tulisivat asioita pilaamaan. Saituri oli yksi suurimmista inspiraationi lähteistä oman blogini alkutaipaleella. Suureksi harmiksi Saituri-blogi on siirtynyt jo vehreämmille niityille. Se ei kuitenkaan saa jäädä täysin unholaan. Onneksi sain luvan uudelleen julkaista Saiturin artikkeleita.  Artikkelit julkaistaan täysin alkuperäisessä muodossa ja löydät ne tunnisteella Saituri In Memoriam. Päivämäärät artikkeleissa voivat vaikuttaa vahoilta, mutta ajatus niissä on aina ajankohtainen.

Emme välttämättä ole samaa mieltä siitä, että miten toisen kirjoittama artikkeli sopii blogiini. Vaikka pääosin olen samoilla linjoilla, en silti ole välttämättä kaikesta samaa mieltä.

Joskus saatan jatkaa Saiturin ajatuksia omillani. Nyt teksti on kuitenkin julkaistu vain nautittavaksi, joten kommentointi ei ole sallittua. Toivottavasti löydät vanhasta helmestä uusia näkökulmia itsellesi!

Jos haluat lukea enemmänkin Saiturin artikkeleita, ne löytyvät aika hyvin Wayback Machinen kautta. Tämä artikkeli julkaistu alun perin 18.1.2016 ja se on sarjassaan viimeinen.

Oletko oikeasti itsesi ohjaksissa?

Jokainen kuvittelee tuntevansa itsensä; olevansa oman itsensä ohjaksissa. Ajatuksiaan, tekojaan ja reaktioitaan erilaisiin tilanteisiin pitää poikkeuksetta ominaan. Kuitenkin, jos yhtään harrastaa itsetutkiskelua tilanteiden purkautuessa, huomaa alitajuisesti käyttäytyvänsä eri tavoin riippuen siitä millaisen ihmisryhmän ympäröimä kullakin hetkellä on. Se ”todellinen” minä on yllättävän häilyvä käsite.

Todellisuudessa yllättävän vähän siitä miten käyttäydymme, ajattelemme ja reagoimme ympäröivään maailmaamme on puhtaasti omassa hallinnassamme. Tietoisuus saa meidät tuntemaan olevamme ohjaksissa, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.

Refleksit, ja kehon – kirjaimellisesti – tahdosta riippumattomat toiminnot ovat tietysti hyvin selkeitä esimerkkejä tilanteista, joissa emme ole itsemme kontrollissa. Näihin ei tietoisuuskaan juuri kosketa, joten asia ei tunnu kummalliselta. Hengitämme automaattisesti, pelästyminen saa sydämen sykkimään, ihastuminen nostaa perhoset vatsaan, ja suuttumus valtaa mielen puolivahingossa. Saatat esimerkiksi ehkä huomata kuinka vesi nousee kielelle haistaessasi mieliruokasi tai miten olotilasi muuttuu vaikka pelkästään ajattelisit seksiä tuoreen rakkaasi kanssa. Kyllä. Ihmiseenkin pätee ihan samat ehdollistumisen mekanismit mitä Pavlov sai koirillaan esiin.

Mielenkiintoiseksi asia muuttuu silloin kun luulemme olevamme itse ohjaksissa, mutta käytöksemme ja ajattelumme poikkeaa kuitenkin täysin siitä millaisena normaalisti itseään pitää ja millaisena muut ovat oppineet tuntemaan. Silti tapahtumahetkellä tuo käytös tuntuu täysin normaalilta ja asiaankuuluvalta; koemme olevamme saumattomasti edelleen oma itsemme. Se siinä onkin pelottavaa.

Ympäröivillä olosuhteilla on nimittäin paljon suurempi vaikutus siihen keitä lopulta olemme kuin ikinä haluaisimme uskoa. Sosiaalipsykologiassa on tehty jo vuosikymmeniä sitten hyvin mielenkiintoisia havaintoja olosuhteiden, sosiaalisen ympäristön, ryhmäpaineen ja omaksutun roolin vaikutuksesta siihen miten käyttäydymme muita kohtaan ja millaiseksi oman persoonamme muokkaamme kussakin tilanteessa. Muutos ei nimittäin ole ihan vähäinen.

Linkitetty puolituntinen dokumentti ”The Power of the situation” kuvailee näitä löydöksiä lyhyesti ja ytimekkäästi. Pääosan ottaa legendaksi muodostunut, ja myöhemmin toistettu Stanfordin yliopiston vankilakoke. Sanomaa tehostamaan dokumentissa tuodaan lisäksi esiin Stanley Milgramin tottelevaisuuskoe. Ulkopuolisena on helppo sanoa, että itse ei toimisi niin hullusti, kuin esimerkeissä tuodaan esiin. Todellisuus ja historia (esim. Natsi-Saksa) kertoo kuitenkin toista.

Kun ei tiedä – ja näköjään vaikka tietäisikin – olevansa kokeen kohteena, saattaa tuollaisessa tilanteessa joutua pettymään itseensä pahan kerran. Tämä tulee esiin myös hyvin arkisissa tilanteissa. Jälkikäteen huomaan itsekin välillä ihmetteleväni miksi käyttäydyin kuin käyttyidyin jossakin tilanteessa.

Stanfordin Yliopiston vankilakoe

Vankilakokeessa testattiin simuloidussa ympäristössä yhtä perustavanlaatuista taipumustamme kuvitella henkilökohtaisten ominaisuuksiemme osuuden paljon todellista suuremmaksi käytöksemme määrittäjäksi. Samalla kuitenkin uskottelemme itsellemme tehokkaasti, että ympäröivillä olosuhteilla ei ole kummoistakaan vaikutusta persoonaamme. Uskomme olevamme kontrollissa, vaikka olemme sitä yllättävän vähän.

Stanfordin vankilakokeessa pieni joukko vapaaehtoisia yliopisto-opiskelijoita suostuivat testikohteiksi. Puolelle opiskelijoista annettiin sattumanvaraisesti vangin rooli, ja puolelle vartijan rooli. Koe suoritettiin simuloidussa vankilassa Stanfordin yliopiston psykologian laitoksella.

”Sivistyneet opiskelijat muuttuivat aggressiivisiksi vartijoiksi…”

Koehenkilöiden saavuttua laitokselle luotuun vankilaan, molemmat ryhmät, vangit ja vartija jaettiin asianmukaisilla univormuilla, säännöillä ja muilla ohjeilla selkeästi kahteen, auktoriteetiltaan eriarvoiseen ryhmään. Kokeen todenmukaiset olosuhteet oli suunniteltu hämärtämään tilanteen koeluontoisuutta ja korostamaan nimenomaan vankilaoloja.

”Vangit” viettivät suurimman osan päivistä ahtautuneena pieneen selliin, käyden läpi fyysisiä rasitteita, ja joutuen sietämään ylipäätään tilan klaustrofobista tunnelmaa 24 tuntia päivässä.

”Vartijoilla” sen sijaan oli täysi vapaus vierailla kotona ja muutenkin kulkea vapaasti vuoronsa päätyttyä.

Se, mitä tuon – alunperin kahden viikon mittaiseksi suunnitellun – kokeen aikana tapahtui osoittautui paljon dramaattisemmaksi kuin kukaan, edes tutkijat itse, uskalsivat kuvitella.

Päivien kuluessa roolien ja todellisuuden rajat katosivat. Sivistyneet opiskelijat muuttuivat aggressiivisiksi vartijoiksi, kun aiemmin aktiivisista oppilaista muokkaantui apaattisia ja passiivisia vankeja, jotka masentuneina ja hämmentyneinä suorittivat heille annettuja käskyjä. Osa vangeista ylikuormittui niin kovasti, että heille muodostui voimakkaita stressireaktioita, ja heidät oli vapautettava kokeesta.

Lopulta, vain kuuden päivän jälkeen koe oli pakko lopettaa. Olosuhteiden ja fyysisen ympäristön aikaansaama käytöksen muutos koehenkilöissä oli shokeeraavan suuri. Niin koehenkilöt itse, kuin tutkijatkin olivat täysin yllättyneitä jälkikäteen tapahtuneesta.

Kuitenkin, tämän äärimmäisen olosuhdemanipuloinnin esimerkin avulla sosiaalipsykologiaan kuin vankilaympäristön dynamiikkaankin tuli rutkasti lisää ymmärrystä. Kokeen päätyttyä opiskelijat palasivat takaisin normaaliin elämäänsä. Laaja jälkiseuranta on osoittanut, että koehenkilöille ei jäänyt henkisiä traumoja kokeesta.

Huomaatko itse käytöksesi muuttuvan erilaisissa tilanteissa, jopa odottamattomasti? Miten olet viimeksi huomannut ryhmäpaineen ohjanneen päätöksentekoasi? Huomaatko tämän jo itse tilanteessa, mutta menet mukana, koska et halua vastustaa, vai huomaatko vasta jälkikäteen harmitellen toimineesi toisin kuin juuri nyt haluaisit?

—————-

Mikäli koit artikkelin hyödylliseksi, ilahtuisin jos autat jakamalla sen eteenpäin. Paras tapa saada tieto blogin uusista artikkeleista on liittyä sisäpiiriin. Saiturin ajatukset puolestaan löydät kirjasta Erilainen ote omaan talouteen – Vapaus, onni ja hyvä elämä.